Tänä kesänä olemme jälleen saaneet lukea uutisia surullisista hukkumistapauksista, joissa etenkin lapset ovat joutuneet veden varaan – valitettavasti joissain tapauksissa kohtalokkain seurauksin.
Tilastojen mukaan uimataidottomuus on yleisempää maahanmuuttajataustaisten lasten keskuudessa, mikä herättää tarpeen keskustella ennaltaehkäisevistä toimista. On syytä pohtia, miksi vanhempi, joka ei itse hallitse uintitaitoa, vie lapsensa uimarannalle ilman, että itsellään tai lapsellakaan on riittävää uimataitoa. Yksi rannan hengenpelastaja ei voi kantaa vastuuta sadoista ihmisistä – varsinkaan tilanteessa, jossa vedessä liikkuu paljon uimataidottomia henkilöitä.
Ratkaisuksi on esitetty eräistä puolueista uimaopetuksen sekä uimavalvonnan tarjoamista maahanmuuttajien äidinkielellään. Näkisin pitkäjänteisempänä ja vaikuttavampana ratkaisuna suomen kielen opiskeluun kannustamisen. Riittävä kielitaito auttaa ymmärtämään turvallisuusohjeita, seuraamaan viranomaisten kehotuksia ja toimimaan oikein hätätilanteissa.
Ennen kuin perhe suuntaa rannalle, on tärkeää pohtia muutamaa peruskysymystä: Osaako itse suomen kieltä niin hyvin, että ymmärtää opasteet ja ohjeistukset? Osaako itse ja lapsi uida siinä määrin, että pysyvät pinnalla ja kykenevät toimimaan vedessä turvallisesti?
Mikäli vastaus on ei, suosittelen lämpimästi hakeutumaan ensin suomen kielen kurssille ja sen jälkeen uimakouluun. Uimataito ei ole vain harrastus – se on kansalaistaito, joka voi pelastaa henkiä ja se on pidetty suomalaisessa yhteiskunnassa lukutaitoon verrattavana yleishyödyllisenä taitona.
Lopulta vastuu turvallisuudesta on jokaisella aikuisella. Jos ei osaa uida, veteen meneminen – tai lapsen sinne vieminen – ei ole vastuullista. Ennaltaehkäisy, opetus ja tietoisuus ovat avainasemassa, jotta voimme vähentää traagisia onnettomuuksia ja turvata jokaisen lapsen oikeuden turvalliseen kesään.
